Päivät ovat jotenkin raskaita. Mietin tänään, voiko se että olen tietyssä ympäristössä kokoajan jännittynyt, vaikuttaa asiaan että olen hyvin hyvin väsynyt? Onko tämä jokin ironinen oravanpyörä: käytän energiani pysyäkseni näennäisesti tyynenä ja vahvana-->  iltaisin/viikonloppuisin tunnen olevani hyvin väsynyt.

Päivittäin skarppaaminen on ihan kamalaa. Tälläinenkö minä olen aina ollut? Johtuuko se tästä? Olenko vain ujo tai laiska tai yhteiskuntakelvoton, vai onko tämä jotain muuta..

Olen kyllä aika mestari pitämään sitä kulissia, muttei se tieto lämmitä kun tuntuu niin tyhjältä. Ja kyllä tämä esitys rakoilee, ja sitten olen taas syvemmässä mudassa. Voi luoja.

Eräs ystäväni tokaisi minulle taannoin, että hän oli miettinyt pitkään, miksi me kaksi olemme ystäviä. Hän oli päätynyt siihen, että tuskinhän viihtyisi seurassani niin paljoa, ellen olis viime vuonna elänyt sellaista elämää..noh, kuin elin. Toisaalta allekirjoitan tämän, analysoin nykyään paljon enemmän kuin ennen. En koskaan jätä asioita yhden näkökannan varaan, puntaroin ja pohdin (joskus kuulemma jopa ihan liikaakin) asioita pitkälti, ennenkuin päädyn johonkin lopputulokseen.

Että kai asioissa on aina se hyväkin puolensa.

 

Mutta eniin, npä minä aivan täysillä  vielä kulje, vaikka blogi onkin ollut päivittämättä. Pitää kokoajan tsempata. Yrittää. Surimmaksi osaksi vielä pitää kaikki sisällään. Ja eräänä päivänä tässä huomasin, että olen ollut koko ajan siinä tilassa, että tämä blogi on ainut paikka jonne voin avautua. Tilittää. Kertoa, ilman että rikon jonkun ihmisen mielikuvan minusta. Toisinaan tuntuu että elän heitä varten, koska olen joku joka kuuntelee. Enkä vahingossakaan saa sanoa miltä minusta itsestäni tuntuu, koska silloin minusta on harmia.  Joskus, erittäin harvoina hetkinä, mutta kuitenkin, tekisi mieli kuiskata niiden korvaan, että huomioikaa minut. Mutta olen itse tässä typerässä umpikujassa, tämän minä itse olen rakentanut. Minä olen vahva, minä kyllä pärjään. Katsokaa kuinka minä pärjään. Voi vittu tajuatteko te, etten minä pärjää. Katsokaa.

 

 

"Tyhjiä sanoja hengittelen hiljaa sisään ulos sisään minä olen tahra sinä olet kukka äläkä saatana hymyile taas niin kuin Angelina"

Hengissä ollaan viel. Miten asiat voikaan pitkittyä näin? Toisinaan tuntuu että asiat setviytyvät, sitten tulee niitä hetkiä kun ei jaksa nousta sängystä ylös. Pitäisi aina jaksaa tsempata. Kakskytneljäseittemän, jotta saisi kaikki asiat hoitoon. Ja välillä ihan unohtaa, kuinka vaikeaa tämä elämä on toisinaan ollut. Kaikkien aikojen vuoristorata, kaikkien aikojen mutkikkain vuosi. Ehkä ensivuonna jo paremmin. Ehkä.
Kun saisi pyyhittyä vanhoja asioita tekemättömiksi. Miksi kaikkeen merkkaa vain menneisyys? Ainoa mihin voi vaikuttaa, on tämä hetki, ja tulevaisuus. Ei siinä ole järkeä.
Piti vain tulla sanomaan, että edelleen taistelen. Toisinaan taas tuntuu että tämä taistelu on muuttunut pelkäksi elämäksi. Huoh. Ja toisinaan taistellaan. Kovasti.

Välillä tuntuu että elämä helpottuu. Joku antaa narua, ei tunnu niin ahtaalta.
Olen löytänyt nyt väliaikaisen paikan, missä tuntuu hyvältä. Tietenkin ahdistaa kun edelleen roikun toisten nurkissa. Mutta täälä on hyvä olo, ei tunnu että on niin pahasti tiellä. Vaikka kyllä minä haluan oman asunnon, ja oman elämän. Olen sellaista kokoajan toivonut, ja yritän siihen tähdätä. On vain hyvä että muutamat ihmiset jaksavat, antavat minun nukkua sohvalla :) Asioissa näkyy hiukan valoa, vaikken uskallakkaan vielä mitään tuuletella, eikä vielä mitään ole tapahtunutkaan Katsotaan nyt miten käy. Kerron sitten myöhemmin jos on kertomista.

Olen paljon pohtinut sitä kuinka paljon ihmisten identiteetti rakentuu kahden asian ympärille: työ ja koti. Kuka sinä ihmisenä olet?Missä sinä asut? Mistä sinä pidät, onko seinälläsi tauluja vai julisteita?Lähdetkö perjantaina baariin, vai kutsut ystäviä kylään. Nautitko työstäsi?Mihin tähtäät?
ja myönnän, tottakai se kertoo jotakin ihmisestä. Mutta toisaalta tuntuu että se on niin epäolennaista.
Olen oppinut itsestäni niin paljon viimeisen vuoden aikana. Sellainen hyvinpärjäävä minäkuva on rapissut, ja olen joutunut paljon taistelemaan sen kuvan rikkoutumisen jälkeen. Minkälainen ihminen minä oikeasti olen?Mitkä ovat minun voimavarani? Miksi elän? Millaisista ihmisistä pidän, haluanko vanhana muuttaa maalle? Kaipaanko rauhaa vai hektisyyttä? Arvostanko ihmisiä heidän statuksien mukaan? Millainen on hyvä ystävä? Haluanko hoiperrella tämän elämän läpi, tasapainoitella hatarasti ja kiivaasti, keskittyen omaan elämääni muun maailman lipuen vieressä...

Tottakai on hetkiä jolloin kaipaa sitä omaa kotia aivan todella paljon. Omaa sohvaa. Omaa tiskipöytää. Omaa pientä eteistä ja naulakkoa joka on aina sotkussa. Vaatekaappia, jonka voi aamulla avata ja valita sieltä vaatteet päälle. Ei mistään kassista pengottuja kamoja, öitä muiden sohvilla, ei pyykkivierailuja toisten koneella. Oma avain avainrenksussa. Minkälainen ihminen minä olen?Miltä minun kotini näytti? Kaipaan niitä taulujani, omia cd-levyjäni ja omaa tietokonettani. Omaa aamurutiinia, iltarutiinia, nukkumisrutiinia...kaikkea sitä, mikä monelle on niin itsestäänselvää. Toivon etten koskaan unohta tätä tyhjää tunnetta, etten koskaan pidä enää mitään itsestäänselvyytenä. Ja toivon että kun taas saan itselleni oman kodin, luovun kaikesta siitä roinasta mitä en ole kaivannut.

Otsikon mukaan: on vähän koti-ikävä.

Tuli mieleeni, kun luin erään tytön blogia, oma kokemukseni siltä ajalta kun itse olin peruskoulussa. Niinkuin olen aiihen joskus viitannut, kävin tuolloin läpi ensimmäisen ison masennuskauteni. Minulla on sellainen tunne, että tälläkin hetkellä * monen yläasteen käytävillä vaeltaa lohduttomia sieluja, joilla on selittämätön paha olo. Aikuiseksi kasvaminen on tässä nykyajan maailmassa hyvin raadollista ja kovaa, nuoret etääntyvät kaikesta ja aikuiseksi kasvamisessa on aina omat haasteensa. Selvää on ettei minunkaan aikuistumiseni mennyt ihan nappiin (enkä muuten vieläkään tunne itseäni aikuiseksi, vielä kun fyysinen ikäni on hiukan lähempänä kahtakymmentä kuin kolmeakymmentä) aikuistuin kai liian nopeasti, enhän olisi nyt mokaillut näin paljoa, jos olisin ns. kasvanut normaalisti. Vastuunottaminen, riskien purkaminen, raha-asiat, tunne-elämä yms. Pidän tätä kaikkea viimeaikaista elämäni draamaa kyllä itselleni pelkkänä vahvuutena, mutta pitää myöntää etten mikään ihanteellinen esimerkki aikuistumisesta ole. Varoittava esimerkki lähinnä kai kenties :)

Mutta siitä yläasteen kokemuksesta. Sain sellaisen merkittävän puhelun eräältä taholta, jolta en olisi uskonut saavani. Se, keneltä tuon puhelun sain, ei ole tärkeää, vaan se, mitä tämä ihminen minulle sanoi. Pääpiirteissään puhelun pointtina oli itsemurhan vastustaminen. Puoliksi olin puhelun aikana niin hämmästynyt, etten saanut sanaani suustani. Vasta myöhemmin sain sulateltua asiaa, ja päädyin siihen päätökseen että tämän Hyvin Viisaan Ihmisen oli varmasti pakko olla oikeassa. En menettäisi mitään, jos katsoisin kuinka asiat sujuvat. Vaikka elämä tuntui tuolloin tuskaiselta, sai puhelu minut vakuuttuneeksi ettei loppuelämä ole kuitenkaan mitään kouluelämää. Asiat muuttuvat, ja elämässä tulee koettua paljon sellaista, mistä ei tuona aikana voi kuvitellakkaan. Nyt kun mietin, luulen että nämä sanat kuullostavat jonkun nuoren ihmisen korvaan vain sanoilta, ehkä jonkun kaukaisen ihmisen paasaamiselta. **Haluan kuitenkin sanoa, että luojalle kiitos tälle ihmiselle joka nuo sanat sanoi minulle. Tietenkin asiat eivät heti parantuneet, ja luulen että minulla meni paljon aikaa sulatellessa tuota, ja vielä kauemmin aikaa kului ennenkuin aloin itse oikeasti uskoa siihen. Yläasteella luulin ettei minusta ole mihinkään. Tämänhetkinen elämäntilanteeni näyttää sen, että toisaalta olen myös toteuttanut osaa niistä pahoista peloistani. En kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois. Olen kokenut paljon, ja luulen että jos tästä asunto- ja velkasotkusta vielä nousen, luulen ettei minua pysäytä mikään. Olen ihmisenä vahvempi, ja monipuolisempi. Osaan arvostaa sellaisia asioita, joita joskus pidin itsestäänselvinä, etuoikeuksina ja "välttämättöminä".

Totuushan on se, että elämä ei ole helppoa kuin ehkä pienelle määrälle ihmisiä. Muut joutuvat selviytymään, jokainen omista esteistään. Mielestäni menestys ei oikeasti piile siinä kuinka nopeasti kasaat itsesi. Menestys on mielestäni viisautta. Viisaus tulee elämänkokemuksen myötä, ja tärkein kokemus tulee mielestäni niiden huonojen asioiden kokemisesta, ja oppimisesta.
Ajattelen siis, että elämän tekee elämisen arvoiseksi ne kaikki pienet mutkat. Jos et ole kokenut ylämäkeä, et voi tulla alaskaan päin. Onnellisuutta arvostaa vasta silloin kun on ollut onneton. Myöskään se, että elämä olisi tasaista, ei saa minua vielä hymyilemään. Asioihin kuuluu aina kääntöpuolet, enkä minä halua oppia tuntemaan vain niitä hyviä puolia. Luulen että masentuneisuus on yksi tapa, jolla onnellisuutta arvostetaan paremmin. Tärkeää on myös muistaa silloin kun asiat ovat hyvin, kuinka huonosti ne myös voisivat olla.

Opin tuolloin erään tärkeän taidon, jota noudatan vielä tänäkin päivänä, kun tuntuu että elämä on taas vailla vain viimeistä niittiä arkkuun. Ja se taito on niinkin suuri kuin pienistä asioista nauttiminen. Hetkessä eläminen. Ja varsinkin niissä hyvissä hetkissä eläminen. Oli se sitten lumisotahetki ystävän kanssa, suklaa sekä kirja, lapsen nauru, ensimmäisen oman asunnon sisustaminen, hyvä ruoka, koiran kanssa kirmaaminen puistossa jne. Keksi omasi! Useat ihmiset unohtavat taidon olla lapsia. Minä en aijo kasvaa aikuisten maailmaan vielä pitkään aikaan, enkä lopettaa saippuakuplien puhaltelua, lehtikasoissa hyppelyä ja sateen kuuntelua vaikka olisin sata vuotias. ***



*no okei, ei varsinaisesti ihan tällä hetkellä, kello kun on yli puolenyön lauantain ja sunnuntain välisenä yönä :)
** ja oli kyllä aikamoista paasaamista, anteeksi. toivottavasti kuitenkin joku jaksoi lukea läpi. ja lupaan nyt että jatkossa keskityn taas vain omassa ongelmissa piehtaroimiseen. tämä nyt oli vain tälläinen villi lauantai-yö :) hyvää yötä.
*** niin ja toivottavasti en vaikuta sellaiselta rasittavalta "kyllä minä tiedän" -ihmiseltä. en halua olla sellainen. eikä se ole tarkoitukseni. (eihän tätä blogia edes olisi, jos minä oikeasti tietäisin. )