Olenpa ollut erittäin huono tämän blogin päivityksen suhteen. Yritän kerrata jotakin pikaisesti.
Eli voisi luulla että asiat ovat edenneet jotenkin parempaan suuntaan. No ei ne ole. Tämä koko kevät on ollut aika kaameaa aikaa. Monen asian kanssa on ollut sellaista huopausta ja seilausta. Nyt kuitenkin näyttää siltä etteivät asiat muutu kuitenkaan. Ei ole varmaan yllätys että erosimme Matin kanssa. Käytännön syistä olen kuitenkin joutunut asumaan täälä M:n kotona. Tämä ei ole mikään hyvä järjestely. Riitely ja kiukuttelu repii, ja pelkään paljon että missä vaiheessa M sanoo että nyt riittää, lähe menemään. Jos minulla olisi ollut parempi ratkaisu tähään hätään, olisin kyllä sen käyttänyt. Mutta..noh, yritän olla mahdollisimman vähän täälä. Ja samalla setviä tätä omaa ongelma-kasaani.
Kuitenkin se on niin hankalaa. Ei oikein tiedä pitäisikö tässä etsiä ensiksi uusi asunto vai työpaikka. En millään tavalla haluaisi jäädä tälle paikkakunnalle, tuntuu että sillat on niin pahasti palaneet. Toisaalta vähän vaikea lähteä hakemaan töitä kauempaa, varsinkin kun cv:täni ei ole pituudella pilattu.
Toisinaan muistan myös kaiken muun. Omat paperi-ongelmat, laskut ja niiden epäilyttävä häilyminen "jossakin" eli varmaan postissa koska posti ei tiedä missä asun. En tiedä miten ulosoton jälkeen asiat menevät, onko minulla ollut joku oikeudenkäynti josta en käytännössä ole ollut tietoinen, mutta periaatteellisella tasolla kyllä.

Monta itkukohtausta, draama-känniä ja jopa iloisia hetkiä tähän aikaan on mahtunut. Ymmärrän hyvin itsemurhaa hautovia/tekeviä, koska ymmärrän miltä tuntuu olla umpikujassa. Taloudellinen ahdinko on ehkä pahinta, koska siinä tuntuu epäonnistuneen niin täydellisesti ihmisenä.  (ja kun se nolottaa vielä niin pirusti)
En tiedä onko vielä pahempi ongelma se, ettei osaa joustaa. Jokin pieni ääni puskee kokoajan eteenpäin, pistää hymyilemään ja vaihtamaan kuulumisia hymyssäsuin. Ystäväpiirissäni vain harva tietää edes vähän tilanteestani, harvempi tietää kuinka pahasti asiat ovat. Ehkä olen tehnyt sen virheen, että esitän pärjääväni. Jotenkin ei vain luonne anna periksi sille, että kiljuisi apua. Eikä sille että hyppäisi sen junankaan alle. Minä vain kituutan, ahdistun, blokkaan, yritän järjestää ja nauttia niistä pienistä asioista. Kyllä tämä tästä?Niin milloin helvetti vieköön?
Ei tämä minun ahdinkoni ole mihinkään kadonnut. Kun olisi edes oma koti, suihku, sohva, telkkari. Avain jota puristaisi kädessä, että tuntuisi olevansa turvassa jossakin.

Näin siis tänään. Olen vielä hengissä, mutta yhtä solmussa kuin ennenkin.
Tänne avautuminen vaatii aina aikaa, koska silloin joutuu setvimään näitä tunteita. Öisin viiden aikaan olisinkin vuodattunut monet pohdinnat, mutta eihän se käytännössä onnistu (toisen koti, toisen säännöt) Pitää vain olla onnellinen siitä peiton palasesta. Ja uskoa että kyllä se tästä vielä...