Tuli mieleeni, kun luin erään tytön blogia, oma kokemukseni siltä ajalta kun itse olin peruskoulussa. Niinkuin olen aiihen joskus viitannut, kävin tuolloin läpi ensimmäisen ison masennuskauteni. Minulla on sellainen tunne, että tälläkin hetkellä * monen yläasteen käytävillä vaeltaa lohduttomia sieluja, joilla on selittämätön paha olo. Aikuiseksi kasvaminen on tässä nykyajan maailmassa hyvin raadollista ja kovaa, nuoret etääntyvät kaikesta ja aikuiseksi kasvamisessa on aina omat haasteensa. Selvää on ettei minunkaan aikuistumiseni mennyt ihan nappiin (enkä muuten vieläkään tunne itseäni aikuiseksi, vielä kun fyysinen ikäni on hiukan lähempänä kahtakymmentä kuin kolmeakymmentä) aikuistuin kai liian nopeasti, enhän olisi nyt mokaillut näin paljoa, jos olisin ns. kasvanut normaalisti. Vastuunottaminen, riskien purkaminen, raha-asiat, tunne-elämä yms. Pidän tätä kaikkea viimeaikaista elämäni draamaa kyllä itselleni pelkkänä vahvuutena, mutta pitää myöntää etten mikään ihanteellinen esimerkki aikuistumisesta ole. Varoittava esimerkki lähinnä kai kenties :)

Mutta siitä yläasteen kokemuksesta. Sain sellaisen merkittävän puhelun eräältä taholta, jolta en olisi uskonut saavani. Se, keneltä tuon puhelun sain, ei ole tärkeää, vaan se, mitä tämä ihminen minulle sanoi. Pääpiirteissään puhelun pointtina oli itsemurhan vastustaminen. Puoliksi olin puhelun aikana niin hämmästynyt, etten saanut sanaani suustani. Vasta myöhemmin sain sulateltua asiaa, ja päädyin siihen päätökseen että tämän Hyvin Viisaan Ihmisen oli varmasti pakko olla oikeassa. En menettäisi mitään, jos katsoisin kuinka asiat sujuvat. Vaikka elämä tuntui tuolloin tuskaiselta, sai puhelu minut vakuuttuneeksi ettei loppuelämä ole kuitenkaan mitään kouluelämää. Asiat muuttuvat, ja elämässä tulee koettua paljon sellaista, mistä ei tuona aikana voi kuvitellakkaan. Nyt kun mietin, luulen että nämä sanat kuullostavat jonkun nuoren ihmisen korvaan vain sanoilta, ehkä jonkun kaukaisen ihmisen paasaamiselta. **Haluan kuitenkin sanoa, että luojalle kiitos tälle ihmiselle joka nuo sanat sanoi minulle. Tietenkin asiat eivät heti parantuneet, ja luulen että minulla meni paljon aikaa sulatellessa tuota, ja vielä kauemmin aikaa kului ennenkuin aloin itse oikeasti uskoa siihen. Yläasteella luulin ettei minusta ole mihinkään. Tämänhetkinen elämäntilanteeni näyttää sen, että toisaalta olen myös toteuttanut osaa niistä pahoista peloistani. En kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois. Olen kokenut paljon, ja luulen että jos tästä asunto- ja velkasotkusta vielä nousen, luulen ettei minua pysäytä mikään. Olen ihmisenä vahvempi, ja monipuolisempi. Osaan arvostaa sellaisia asioita, joita joskus pidin itsestäänselvinä, etuoikeuksina ja "välttämättöminä".

Totuushan on se, että elämä ei ole helppoa kuin ehkä pienelle määrälle ihmisiä. Muut joutuvat selviytymään, jokainen omista esteistään. Mielestäni menestys ei oikeasti piile siinä kuinka nopeasti kasaat itsesi. Menestys on mielestäni viisautta. Viisaus tulee elämänkokemuksen myötä, ja tärkein kokemus tulee mielestäni niiden huonojen asioiden kokemisesta, ja oppimisesta.
Ajattelen siis, että elämän tekee elämisen arvoiseksi ne kaikki pienet mutkat. Jos et ole kokenut ylämäkeä, et voi tulla alaskaan päin. Onnellisuutta arvostaa vasta silloin kun on ollut onneton. Myöskään se, että elämä olisi tasaista, ei saa minua vielä hymyilemään. Asioihin kuuluu aina kääntöpuolet, enkä minä halua oppia tuntemaan vain niitä hyviä puolia. Luulen että masentuneisuus on yksi tapa, jolla onnellisuutta arvostetaan paremmin. Tärkeää on myös muistaa silloin kun asiat ovat hyvin, kuinka huonosti ne myös voisivat olla.

Opin tuolloin erään tärkeän taidon, jota noudatan vielä tänäkin päivänä, kun tuntuu että elämä on taas vailla vain viimeistä niittiä arkkuun. Ja se taito on niinkin suuri kuin pienistä asioista nauttiminen. Hetkessä eläminen. Ja varsinkin niissä hyvissä hetkissä eläminen. Oli se sitten lumisotahetki ystävän kanssa, suklaa sekä kirja, lapsen nauru, ensimmäisen oman asunnon sisustaminen, hyvä ruoka, koiran kanssa kirmaaminen puistossa jne. Keksi omasi! Useat ihmiset unohtavat taidon olla lapsia. Minä en aijo kasvaa aikuisten maailmaan vielä pitkään aikaan, enkä lopettaa saippuakuplien puhaltelua, lehtikasoissa hyppelyä ja sateen kuuntelua vaikka olisin sata vuotias. ***



*no okei, ei varsinaisesti ihan tällä hetkellä, kello kun on yli puolenyön lauantain ja sunnuntain välisenä yönä :)
** ja oli kyllä aikamoista paasaamista, anteeksi. toivottavasti kuitenkin joku jaksoi lukea läpi. ja lupaan nyt että jatkossa keskityn taas vain omassa ongelmissa piehtaroimiseen. tämä nyt oli vain tälläinen villi lauantai-yö :) hyvää yötä.
*** niin ja toivottavasti en vaikuta sellaiselta rasittavalta "kyllä minä tiedän" -ihmiseltä. en halua olla sellainen. eikä se ole tarkoitukseni. (eihän tätä blogia edes olisi, jos minä oikeasti tietäisin. )