(huomasimpa että olen kirjoittanut tämän alun melkein samoilla sanoilla helmikuussa, mutta eipä anneta sen häiritä :)

Se, että aloin kirjoittamaan tätä blogia ensiksi "kiltin tytön kulmasta" johtuu varmaan siitä, että minut, niinkuin varmasti monet muutkin tyttölapset on kasvatettu "hyvin". Tällä tarkoitan sitä, että vaikka olen aina ollut ujo, olen myös ollut hiukan "kovapäinen" ja joutunut selviytymään isoistakin ratkaisuista yksin (ja aika nuorena). Kun elämä on täynnä suoriutumista, omien tekojen kontrollointia ja hallintaa, sekä muiden ihmisten oletusten täyttämistä, on se elämä myös aika raskasta. Olen opetellut nyt myöntämään itselleni, että shit happends, minä epäonnistuin, ja sain burnoutin, eli paloin loppuun. Tämän lisäksi en myöskään osannut koota itseäni sen jälkeen oikein -ja tämä on vain yksi osa elämää, aina ei voi olla onnellinen, täydelinen, virheetön ja vahva. Virheiden tekeminen on sallittua, eikä niiltä välty yksikään ihminen.
Masennus, ja muut mielenterveysongelmat, ovat yhteiskunnassamme kirosana, tabu, vaikka kaikki tietävät suomalaisten olevan esimerkiksi kovia mielenterveyslääkkeiden käyttäjiä. Tämä on nyt aivan MUsta TUntuu tietoa, mutta luulen että silloin kun ihminen ei osaa asettaa itselleen pärjäämisen rajoja, ajatellaan heti että ihminen on jotenkin toisia huonompi. Kyllä terve ihminen osaisi ottaa lomaa! Kyllä terve ihminen ajattelee järkevästi! Kyllä terve ihminen sitä ja tuota...

Kun olin itse pahimmassa itsenäistymisen kriisissä (vaikken sitä niin ehkä itselleni myöntänytkään) silloinen poikaystäväni (kutsutaan vaikka Timoksi) oli vakavasti sairastunut masennukseen. Itse muistin vielä sen oman masennukseni teiniajoilta, ja salaa suhtauduin Timon sairauteen kuin johonkin laiskuuteen. Olin tietenkin paljon tukena, vaikka en ymmärtänytkään miksi T katsoi maailmaa mielestäni aivan väärästä vinkkelistä: oma elämänihän oli suurin piirtein ihanaa, olin saanut aikuisen elämäni alkuun (eli asunut jo muutaman vuoden yksikseni) kävin koulua ja olin luonut uudella paikkakunnalla pienen, mutta sitäkin ihanemman turvaverkoston uusista ystävistä. Poikkiksen elämä ei ehkä ollut ihan niin järjestyksessä kuin minun, mutta me kummatkin olimme yhdessä onnellisia (tai näin siis itse ainakin ajattelin) Kun muistan itse käymäni hämmennyksen tunteet tuolta ajalta, kysyinpä tämän kuluvan vuoden aikana kerran Matilta, miltä tuntuu seurustella masentuneen ihmisen kanssa. Matti kohautti olkapäitään, ei hän oikein osannut siihen mitenkään reagoida.
Masennus tuntuu oudolta. Välillä häpeän itseäni niin paljon, soimaan tekemättömistä asioista ja  ruoskin itkukohtauksista.  Minähän elän kokoajan kieltämällä itseltäni tätä tunnetta: keksin tekemistä, tarraudun pieniin asioihin, jotka vievät ajatukseni kaikesta vastuusta. Jos harhaudun miettimään hetkeksikään, kuinka pahasti asiani ovat, alan täristä ja tuntuu etten saa henkeä. Näitä ahdistuskohtauksia tulee, koska eihän kukaan voi kokoajan vain olla puoliksi onnellinen.
Sekin, kun tiedän kuinka väärin menettelen,  aiheuttaa paineita suoriutua vain oikein.

"Menestyksen salaisuus piilee siinä, kuinka hyvin kokoaa itsensä epäonnistumisen jälkeen"


Timon jälkeen ymmärsin, ettei kukaan voi masentunutta taiallaan parantaa. Tämänkin opin niin kantapään kautta -tein kaikkeni, eikä se ollenkaan riittänyt. Sairastuneen ihmisen pitää aina tehdä yksin se suurin työ, vaikka tukiavut ovatkin erittäin tärkeitä.

En tiedä, teinkö jotakin väärin tuolloin. mutta T muuttui tuon seurustelumme aikana/jälkeen. (Ja tämä ei siis ole vain minun huomioni, vaan monet ovat sanoneet samaa, jotka ovat tunteneet hänet ainakin jo meidän alkuajoistamme lähtien) Seurustelumme aikanakin Timo oli jo hyvin mustasukkainen minusta, ja suorastaan palvoi minua. (esimerkiksi ystäväni eivät jaksaneet keskustella T:n kanssa, koska hän puhui vain minusta -siis minunkin ystävilleen, eikä vain omilleen) Nyt kun mietin, niin T takertui minuun varmaan aika samalla tavalla kuin minä takerruin naivisti Mattiin.

Olen kärsinyt lievästä messiah- kompleksista (onkohan tuo edes mikään oikea määritelmä :) eli olen rakastunut sellaisiin miehiin, joita olen voinut jollakin tavalla auttaa. No  se, onnistuinko tässä auttamisessa lienee selvä, ainakin tässä Timon tapauksessa. Me erosimme minun toivostani, koska aloin ahdistua Timon jatkuvasta kontrolloinnista ja palvomisesta, halusin elää itsenäisesti ja "nuoruuttani". T otti sen tietenkin raskaasti, mutta vakuutin etten katoa mihinkään. Ystävyytemme jatkui, enkä silloin ensiksi ymmärtänyt että elättelin T:lle vain turhia toiveita yhteen palaamisesta. Kun sitten tajusin kuinka raskaassa tilassa T eli, oli minun jossakin vaiheessa vihellettevä peli poikki. Oli parempi ettemme tavanneet vähään aikaan. Ja tällöin kun "käänsin selkäni" T:lle,  alkoi hänen persoonassaan näkyä pian paljon ennennäkemättömiä piirteitä. Ennen mukavasta kaikkien kanssa höpöttävästä iloisesta veikosta oli tullut tunkeileva, valehteleva ystäviä millä keinolla hyvänsä tekevä paantunut kameleontti. T:n persoona muuttui aina, riippuen sillä hetkellä olevasta seurasta. Myös ystäväpiiri vaihteli rajusti, koska kukaan ei oikeastaan kestänyt T:n seuraa enää.  Tänäkään päivänä en pidä kuin vähän yhteyttä T:n, enkä usko että hän on muuttunut nykyiseltäkään paljoa. T:n impulsiivinen elämäntapa, itsensä puhuminen kaikesta läpi ja hänen edelleen ylläpitämä minun statukseni eivät innosta minua pitämään häneen paljoa yhteyttä (kerran esimerkiksi emme olleet pitäneet yhteyttä noin vuoteen ja saavuin pikavisiitille joihinkin T:n järjestämiin juhliin. Hän esitteli minua ylpeänä kaikille "parhaana ystävänään" ) Ja kuten yhteydenpito on yksipuolista (T siis ottaa minuun aina välillä yhteyttä) rajoittuu myös kommunikointimme siihen, miten T kertoo elämänsä juuri tällä hetkellä olevan hyvin (milloin mennyt kihloihin, milloin saanut parhaimman duunipaikan ikinä, milloin tavannut elämänsä rakkauden -ja niistä suhteistahan ei yleensä mikään kestä edes kahta kuukautta) Minun kuulumisia T ei "muista" kysyä.

Innostuinpa jaarittelemaan Timosta, joka tosiaan on jo hyvin monia vuosia vanha juttu. Pointtina taisi olla se, että kai jotenkin lapsenomaisesti myös toivoin, että joku olisi tehnyt minulle sen mitä minä olen niin monelle tehnyt. Ollut tukena ja auttanut. Sen että ystäväpiirini lamaantui kuin kerroin masennuksestani,  jotenkin ymmärrän. Siihen liittyy paljon asioita, niin nämä roolien kääntyminen päälaelleen kuin heidän omat voimavaransa. Ja niinkuin monessa muussakin elämässä, se että ensimmäiseksi odottaa tukea kumppaniltaan, ei ole mielestäni mitenkään pois ystävyyssuhteista. Ystävät tukevat ja ovat  turvana, mutta jos jollakulla on kumppani,ajatellaan että ensimmäinen turva on kuitenkin se toinen osapuoli.
Ehkä siis odotin että joku kerrankin jaksaisi ajatella minua, ja oletin sitä virheellisesti Matilta. Ottaen huomioon minkälainen sekava historia meillä on, ja kuinka vähän aikaa loppujen lopuksi olemme tunteneet..

..ja kuinka vääränlaisia me toisillemme olemme.