Jäin miettimään miksi määrittelin itseni tämän blogin kuvaukseen kiltiksi tytöksi.
Luulen, että tänä aikana moni (nuori) tyttö ahdistuu jo pelkistä ulkopuolisten odotuksista. Luulen että itselleni on käynyt hiukan samoin, toisaalta uskon myös että merkittävä osa on myös sillä, kuinka paljon luo itselleen odotuksia.

Olen aina ollut tarkkailija. Jo lapsena olin erittäin ujo ja hiljainen, ja pysyttelin mielelläni taustalla. Edelleenkin ystäväpiirini tuntee minut kilttinä ja hyväsydämisenä kuuntelijana. Eikä tämä ole mitenkään väärin oletettu, nautin edelleen muiden ihmisten kuuntelusta (eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa että toimisin niin vain saadakseni jonkinlaista kredittiä siitä.) Ihmisen käyttäytyminen (niinkuin vaikka moraalikäsitykset kuin mielenterveysongelmatkin) ovat kiehtoneet minua jo pienestä tytöstä lähtien. Varsinkin teininä hämmennyin, kun aloin huomaamaan ettei henkinen kehitys tapahtnutkaan kaikilla samaan aikaan. Jo ennen lukion psykologian kursseja mietitytti, kuinka ihminen voi saavuttaa henkisen tasapainon, ja kuinka joku suhtautuu asioihin mutkattomaksi, ja kuinka toinen ihminen suhtautuu samaan asiaan paljon raskaammin.

Samalla kun seuraan muiden ihmisten tekemisiä, tarkkailen tietenkin ankarimmin itseäni. Tässä elämänvaiheessa olen jäänyt pohtimaan omaa käyttäytymistä. Kuinka ongelmanratkaisutaitoni ovat tällä hetkellä aivan kuin vain kadonneet, ja kuinka en todellakaan käyttäydy yhtään samalla tavalla kuin ennen.  Luulen että tällä on paljon tekemistä nuoruusvuosieni ensimmäisen masennuskauden kanssa (teinimasennus) Kuinka vain päätin yhtäkkiä selviytyä, ja jatkaa elämääni. Pitkälle pääsinkin, ja tämä tietenkin auttoi itseänikin rakentamaan omakuvaani sillä, että olen selviytyjä. Täten varmaan olenkin ahdistunut nyt niin paljon, koska myös omakuva on jollakin tavalla nyt pirstaleina. Enpäs vain ollutkaan niin hyvä että jaksaisin mitä vaan. Tuntuu nololta myöntää sitä itselleen, ja vielä kamalemmalta tuntuu edes ajatuskin siitä että sen joutuisi vielä myöntämään ääneen. Jollekin muulle ihmiselle. Jollekin, joka on aina olettanut että tuo Sara pärjää.
Pahintahan siinä kiltin tytön roolissa on, että vaikka sitä kuinka olisikin ajatellut vain rakentavansa omaa minäkuvaa, huomaa sitä jossakin vaiheessa toteuttavansa niiden muiden kuvaa sinusta.


En puhu kiltteydestä mitenkään halveksuen tässä yhteydessä, ja olen kyllä huomannut ettei kaikkien ihmisten sydämet ole täynnä sitä kultaa. Ehkä juuri siitä syystä arvostan edelleen ihmisiä, jotka ovat "hyviä". Väittäköön ken muu mitä tahansa, otan vastaan kaikki solvaukset sinisilmäisyydestä ja tytöttelystä (tyttörukka avaa silmäs ja rupea ajatelemaan). Minun arvostukseni ansaitsevat vain ne ihmiset, joilla on lämmin syli ja suuri sydän. Itsekeskeiset kus*päät saavat puolestani hukkua yksin ilman kenenkään apua. Anteeksi.

Pahoittelen. Tämä oli tälläinen ajatusketju, jota en oikein jaksa tällä hetkellä enempää ryhtyä analysoimaan/läpi lukemaan. Varaan oikeuden muuttaa ja poistaa tekstiä mieleni mukaan :)
 Voimia kaikille ensiviikkoon!