Viimeisimmässä hesarin Nyt-liitteessä oli juttu asunnottomista. Se oli jotenkin kovin kaihoisa, mutta samalla itselleni toivoa antava.
Jutusta jäi kaksi tunnetta päälimmäiseksi: ensimmäinen kohdistui kirjoituksessa olleita henkilöitä kohtaan, eli sääli, myötätunto ja toivottomuus. Toinen tietenkin pisti ajattelemaan omaa osaani, ja sitä kuinka loppujenlopuksi olen niin kaukana, ja kuitenkin niin lähellä, tuota pahvilaatikkomaailmaa. Ja vaikkakin se maailma on viimeaikoina vilahtanut ystävieni puheissa, huumorilla, luulen sen olevan heille sellainen tapa käsitellä tätä minun pitkittyvää tilaani. En tietenkään itse niistä puheista ole mieltäni edes pahoittanut, vaan heittäydyn läpän heittoon, ehkä myös sisimmässäni suojautukseni siltä. Kukapa nyt aina jaksaisi puhua vakavia, varsinkin kun tämä minun ns. puolivirallinen asunnottomuuteni on kestänyt jo näin kauan. Kahdeksan kuukautta. Kahdeksan kuukautta olen ollut ilman omaa kotia, kahdeksan kuukautta olen ollut virallisesti kirjoilla asunnossa jossa asuu joku ihan muu. Postinihan uskalsin jossakin vaiheessa siirtää poste restante osoitteeseen Postille, jossa en tosin ole kertaakaan vieraillut, postin tätien ja -setien kiusaksi. Noh, Mattihan minut pelasti ja se on se virallinen totuus. Peittelin asiaa oudoilla selityksillä, putkiremonteilla, uusilla vuokralaisilla tai työn puolesta muualle muutoilla. Että lähdin asunnosta puoliksi omaa tyhmyyttäni, ja tarkoitus oli asua Matin luona aivan hetkinen. No meni se juttu kuinka hyvin tuolloin läpi lähipiirilleni, vanhemmille ja muille etäisemmille ystäville, nyt olen periaatteessa löytänyt selkeämmän tavan, jolla selitää tilanteeni ilman että koen niin paljon omantunnontuskia (eli valehtelen). Voin sanoa että Matin kanssa sukset menivät ristiin, eikä ko. paikkakunta minua enää houkuta. Ovet ovat avoinna ja etsin uusia seikkailuja. Tämähän on toisaalta aivan tottakin, ja se on myös ajatus joka minua piristää.
Periaatteessa tässä kohdassa elämääni voisin tehdä vaikka mitä.

No, kuitenkin. Yllätyin, kun huomasin kuinka paljon kohtaan sellaisia ihmisiä, joille joudun sepustamaan jotakin elämäntilanteestani. Kysymykset mitä kuuluu?asutko vielä sielä ja sielä? Kuka sä olet ja mitä sä teet työsesi/elämälläsi yms. olivat, ja ovat edelleen toisinaan ahdistavia. Kai siinä on ehkä jotakin sellaista, että kun kertoo samaa valhetta tarpeaksi usein, alkaa jollakin tasolla uskoa siihen itsekkin. Minulla oli kyllä sellainen kausi, jolloin en enää välittänyt, ja kerroin paljon avoimemmin (en tietenkään ihan koko totuutta, mutta sain aikaan hyviä keskusteluita esim. masennuksesta, työuupumisesta, raskaasta parisuhteesta). En tiedä mihin se rohkeus katosi? Kai huomasin ettei se auta kuin hetkellisesti?

Luulen myös että ystäväni, (ja myös minä itse) on omaksunut jollakin tavalla tämän uuden osan identiteetistäni. Se on Sara. Sillä nyt ei vain ole kotia. Ja moni yrittää jatkaa siitä mihin ollaan muuten jääty.
Itsekin alussa kaipasin sitä, halusin lakaista kaiken piiloon sohvan alle. Toisinaan sitten yksinäni yritin säheltää ja koota palasia, jota teen tietenkin nykyään. Luulen että minun jatkuva tilanteeni turrutti ne muutamat ihmiset, jotka silloin kantoivat niitä tavaroitani kynttilän valossa ulos asunnosta. Kaipasin paljon sitä että ihmiset suhtautuivat minuun tavallisesti, nauttisivat elämästä kanssani. En halunnut nähdä surullisia naamoja, kaipasin iloa ja piristystä, koska tiesin että muuten olisin romahtanut. Osaksi siinä on kai jotakin typerää ylpeyttä, joka minussa edelleen asuu. Kiltit tytöt pärjäävät aina, ja taistelevat itsensä vaikka suosta. Siksipä minua on ehkä niin vaikea pelastaakkin.

Hengissä siis ollaan. Pitää viimeisimpään kommenttiin todeta se, että koska nykyään elämäni menee ystävän sohvilla seikkaillessa (en kehtaa olla yhdessä paikassa liian kauaa, joten myös oleskelupaikkauntani saattaa vaihtua aika lailla) en koe olevani missään pala tätä yhteiskuntaa. Minulla on aiheesta enemmänkin sanottavaa, joten yritän blogata aiheesta piakkoin lisää. Pahoitteluni myös että nämä entryni ovat näin pitkiä, ja harvoin ilmestyviä.


Edit. n klo 02.37 :)
aaaaaaaarght. Mikä ihme tuo vuosi 2004 on joka ainakin minulla jää häilymään tuonne arkistoon? Rasittavaa, en saa sitä poistettua.. :/  Niin ja uusi pohja, alkoivat ne pallot särkeä minunkin silmiä :) Mitäs tykkäätte?
(ilmoitathan jos näkyy ruudullasi jotenkin superoudosti? ie:llä & firefoxilla pitäisi ainakin näkyä niinku pitää)