Täytyisi varmaan hommata sellainen sanelulaite, jotta saisin kaikki hyvät pohdinnat tallennettua johonkin. :) Parhaimmat yksinpuheluthan käy yleensä juuri silloin, kun tietokonetta tai muuta dokumentointilaitetta ei ole mailla eikä halmeilla. Tästä yleisimpinä itselläni illalla hetki ennen nukahtamista, sekä yksin liikkuminen pyörällä tai kävellen.

Pohdittiin tuossa eräänä iltana naispuolisen ystäväni kanssa parisuhteita. Todettiin että mitä vanhemmaksi sitä ihminen tulee, sitä ronkelimmaksi hän huomaamattaan kehittyy. Puppy love on söpöä, nuorena ihastukset tulevat ja menevät ilman sen suurempia "odotuksia" suhteesta. Parhainta penturakkaudessa on se rakkaus, tai tässä tapauksessa varmaan pitää puhua ihastuksesta. Se on voimakasta, ehdotonta, ja toisinaan kovin nopeasti haihtuvaa. (jätetään pois tästä ryhmästä ne, jotka pariutuvat pysyvästi ensimmäisen poika- tai tyttöystävän kanssa, muuttamat kodista toiseen kotiin ja ovat vain "aina olleet yhessä") Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän on odotuksia siltä tulevalta kumppanilta. Olen kuullut huhuja naisesta joka dumppasi miehen jolla oli vääränlaiset kengät, näin ääriesimerkkinä. Tottahan toki iän tullessa myös parisuhteen merkitys on suurempi, jolloin siltä myös odotetaan enemmän vastuuta,tulevaisuutta yms. Jauhoimme jos emme tuntitolkulla, niin ainakin minuuttitolkulla siitä hetkestä kun parisuhteesta loppuu se kuuluisa alkuhuuma. Parisuhteen alussa rakastuneena antaa paljon ns. anteeksi. Pienet viat ovat vain söpöjä, eri uskontokunta on vain jännittävää, erilainen status yhteiskunnassa vain täydentävää ja niin edelleen. Jos parisuhde on alkanut oikein rysäyksellä, eli rakkautta on alkuaikana nivoutunut paljon kumppanien välille (ilmassa on rätissyt sähköä, toinen on pyörtyä mahaperhosista, ymmärette varmaan mitä haen), luulen myös että tällöin näillä parilla on paremmat mahdollisuudet pysyä yhdessä, jos he vain niin päättävät.

Omassa suhteessani olen tällä hetkellä pattitilanteessa. Historia Matin kanssa ei ole ollut helppo, olemme kertaalleen kummatkin jo pistäneet suhteen poikki, ja palanneet sen jälkeen takaisin yhteen. Nyt koen kovaa ahdistuneisuutta tästä suhteesta. Muistutan, ettei elämäni ole juurikaan kovin raiteillaan. Kaipaan oman asunnon rauhaa, omia pikkuisia rutiineja, selkeää eroa ns. arjesta ja juhlasta. Tiedän totisesti etten ole nyt maailman helpoin tyttöystävä, ystävä, tytär, sisko tai mitään muutakaan. Aikoinani kun menetin oman asuntoni ja palasin takaisin Matin kanssa, oli se tietenkin minulle jonkinlainen pelastus. Jokin asia elämässä meni hyvin, ja ihastuneena kaikki vastoinkäymiset vaikuttavat pienemmiltä kuin ne ovatkaan. Parisuhteesta saa turvaa, jota olen aina paljon arvostanut, vaikka olen edellisissä suhteissa ollut myös hyvin itsenäisyyttä korostava. Tämän pelastuksen myötä jatkoin oman elämän kokoomista. En mennyt missään vaiheessa lääkäriin, vaikka varmasti olisi pitänyt.(eikä se varmaan edelleenkään olisi kovinkaan huono ajatus) Sain siihen kehoituksia niin lähipiiriltä, kuin vaikka sossun tädiltä (puhumattakaan tästä omasta pikku vuodatus-foorumistani:) Missään vaiheessa en kuitenkaan löytänyt niin paljoa rohkeutta, jotta olisin yksinäni sinne uskaltanut seikkailla. Kävin läpi hurjia ahdistus- ja itkukohtauksia Matin asunnolla, tuolloin kun hän oli koulussa/töissä.

Jossain vaiheessa elämä alkoi kuitenkin rutinoitumaan, minulla se tarkoitta sitä että päivästä riippuen joko yritin koota itseäni, nousta masennuksesta ja iltaisin lähdin ahdistuneena tapaamaan muutamia ystäviäni ilahtuneena siitä, että "pääsin" muutaman kerran viikossa asunnosta ja sain itseni ulos. Tottakai kun yhdessä asutaan, alkavat asiat myös parisuhteen sisällä riidellä. Pienistä mitättömistä asioista tulee riitaa, sen tietää jokainen joka on joskus muuttanut asumaan jonkun toisen kanssa. Kuka tiskaa, kuinka voipaketista otetaan voita ja miksi tuo sukka on tuossa lattialla :) Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun asun miehen kanssa, joten osasin tietyllä tavalla asennoitua tietynlaisiin yhteentörmäyksiin. Mutta, en hyvänenaika, tälläiseen! Tämä kuullostaa nyt pahemalta kuin se onkaan, mutta onnellisuuteni, luottamukseni tähän parisuhteeseen on rapissut täysin. Olen aina tiennyt ettemme ole mikään perfect mach. Meillä on paljon eroavaisuuksia, niin luonteessa, aatteissa, mielipiteissä, perhe- ja ystävyyssuhteissa, harrastuksissa yms. Rehellisesti sanottuna en keksi meissä juurikaan mitään yhteistä. Jotenkin silloin pelastuksen aikaan tukeuduin, luonnollisesti, tähän suhteeseen, koska se oli ainut asia josta pilkotti omaan elämääni valoa. Nyt kun asiat ovat ns. rauhoittuneet (vaikkeivat mitenkään oman muun elämäni kannalta parantuneet) näen kuinka epäonnistunut pari me olemme. Tunnen sellaisia tunteita, jota en ole aikaisemmissa parisuhteissani kokenut: arvostuksen puutetta, henkilökohtaisen kemian katoavuutta jne. Ainoa asia mikä minut pitää tässä suhteessa on varmaan pelko. (ja tietenkin hyvinä aikoina myös seksi) Pelko asunnottomuudesta, turvattomuudesta, yksiäisyydestä.  Ystäväni sanoi minulle hyvin, että "kyllähän sä itsekin tiedät ettei parisuhteessa parisuhteen takia oleminen kannata, ja sanoisin sen sulle heti, mutta oma pelkoni yksinäisyydestä estää minua rohkaisemasta sinua" Ystäväni viimeisin parisuhde kariutui uskottomuuteen, mutta sen suhteen pääpiirteet olivat samat silloin kun minulla ja Matilla tänä päivänä. Joka päivä  vuodesta toiseen isoja riitoja typeristä asioista, ja seurustelua seurustelun takia.

Eräänä yönä tässä hämyisen baari-illan jälkeen sain pusun pojalta, johon olen ihastunut. Sanomattakin on kai selvää, ettei se poika ole Matti. Ja vieläkin selvempää on, että etsin tällä ihastuksellani pääsyä ulos tästä suhteesta.

Puuh. En tiedä.
Olipa pitkä teksti. Korvatkoon tämä "muutaman"päivän hiljaiselon. Pyrin kirjoittamaan tänne kyllä kun saan vain aikaa siihen (siis että olen yksin) Edelliseen kappaleeseen kommentoinut ihana Annne puhui taidostani itsereflektioon. Tämä lienee ihan totta, ja varsinkin puhtaasti positiivinen piirre. Minulle on myös sanottu, että pohdin asioita liikaa, joka joskus lienee pitää myös paikkansa. Joskus tulee toivottua että tietyissä tilanteissa kykenisi enemmän olemaan "ajattelematta" -elämähän olisi huomattavan helpompaa silloin heh :)

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun. Sain taas hetkellisen rauhan, kuin jotakin pientä olisi taas tipahtanut sydämmeltäni. Suosittelen kaikille blogin pitämistä (omassa päivitystahdissa :) Ja jaksamisia, kevään aurinko lämmittää niin monella tavalla.