Kun ei kirjoita tänne blogiin hetkeen, tulee huono omatunto. Outoahan se on, koska lähdin kirjoittamaan tätä alunperin itselleni. Tarkoituksena oli saada paikka, johon voi purkaa kaikki paha olo, ja jäsennellä omia ajatuksiaan ilman että niistä tarvitsee heti vastata. Ymmärrättekö? Noh, vaikken oikein kova lukijamagneetti olekaan ollut, näen että muutama ihminen kärkkyilee täälä minunkin osoitteessa odottamassa uutta kirjoitusta. Se on mieltä lämmittävää, kiitos. Kokeilkaa blogilistaa, tai jotakin muuta rss-lukijaa, joka ilmoittaa milloin tämäkin sivu on päivittynyt. Näin ei tarvitse aina tulla tsekkailemaan, olenko päivittänyt. :)

Ja sitten asiaan. Viime talvena jäin siis ilman omaa kotia, asuntoa. Muutin yksiöstäni pimeässä pois, kirjaimellisesti. Sähköt olivat katkaistu muutama päivä ennen muuttoa. Osasin sitä kyllä odottaa, ja häädön saatuani en jaksanut enää välittää siitä, jäikö minulle valoa muuttopäiväksi. Niin eikä siis jäänyt. Loppusiivoaminen oli hiukan hankalaa, koska siinä vaiheessa päivä oli mennyt jo reilusti yön puolelle, ja talviaikaan tuota luonnonvaloa siunaantuu muutenkin aika vähäisiä määriä. Jos muutit talvella yksiöön jossa oli mopin kuvia lattiassa, pahoittelen. Olen yleensä erittäin tarkka tälläisissä loppusiivousjutuissa.

Tarkoituksena oli että olisin ostanut jonkin anteeksi-lahjan vuokranantajalleni, jonka olisin jättänyt asuntoon. Jonkin pienen kukan tjms. No se jäi pelkäksi hyväksi aikeeksi, se muuttopäivä oli niin hektinen etten ehtinyt sitä enää ajatellakaan.
Muutama hyvä ystäväni oli minua auttamassa "muutossa" En tiedä voiko yhden asunnon tyhjentämistä kahteen eri ullakkokomeroon kutsua varsinaisesti muutoksi. Mutta siis kuitenkin. Edellisenä iltana eräs ystäväni oli jostakin saanut sellaisen moottorilla kulkevan kuljetusvälineen, joilla vietiin suurimmat tavarat. Loput laatikot ja nyssäkät vietiin henkilöautolla, ja osa vielä kävellen.  *** Viimeisen yön nukuin yksinäni, lattialla makuupussissa puoliksi pakatussa kämpässä sydän kurkussa. En muista itkeneeni, koska tiesin että jos ryhtyisin miettimään aikaansaannoksiani, murtuisin täysin. Muuttoon piti suhtautua kuin mihin muuhun tahansa muuttoon. Olin onnellinen ystävistäni, jotka tulivat ja mekaanisesti hoitivat homman alta pois. Mitään turhaa siinä vaiheessa ei puhuttu, silloin vain hoidettiin asia pois alta. Kiitos heille siitä. (eikä puhuttu myöhemminkään)
 
Avaimet jäivät vahingossa minulle, koska en muistanut/jaksanut/uskaltanut viedä niitä jonnekin oikeustädille joka oli lähettänyt minulle häädönkin. Luulen että avainten palauttamatta jättämisestä tuli mukava lisä laskupinooni, joka oli jo häädön aikana aika suuri pino. Eivät ne laskut mitään erityisiä ollut, lähimmäkseen puhelin-, sähkö-, internet- yms. peruslaskuja, joita en vain ollut "muistanut" maksaa. 

Miksi sitten yhtäkkiä tällätavalla repsahdin? Olen ikääni nähden aika kauan pärjännyt yksikseni, tämä ei siis ollut mikään ensimmäinen yritys itsenäistyä äidin ja isän helmasta. Se on myös yksi syy miksi en ole palannut sinne takaisin. Joku joka olisi juuri muuttanut kotoa pois, -ja epäonnistunut, olisi varmasti voinut luikkia kotiin nuolemaan haavojaan. Noh, todettakoon ettei tuollainen käyttäytyminen ole minulle ollut vaihtoehto.
Uutta asuntoa tietenkin etsin ensiksi ihan paniikissa. Sitten lamaannuin ja varmaan järkytyin koko tilanteesta ja masennuin täysin. En jaksanut tehdä mitään, ajatella mitään, halusin vain olla ja turruttaa ajatukset pois aiheesta. Silloin majoittuin sen aikaisen poikaystäväni luokse. Hän, Matti, potkaisi minut ulos (noh, ei ehkä ihan noin, mutta siis päätimme erota [taas jälleen kerran, en muista monesko se kerta siinä vaiheessa oli]) ja jouduin reissaamaan ystävien lattioilla, kunnes Matti jotenkin "päästi" minut takaisin. Toisinaan meillä meni hyvin, toisinaan ihan helvetin huonosti. Perusajatukseni oli, etten tahtonut asua Matin jaloissa, mutta minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Etsin kyllä asuntoa, vaikka minua pelotti ajatus merkintä luottotiedoissa. Halusin myös kovasti pois ko. paikkakunnalta, häpeä oli niin suuri etten olisi kestänyt ajatusta kaikista samoista naamoista. Postini hukkasin, enkä ole saanut siis puoleen vuoteen minulle tullutta postia, mukaanlukien sellaisia elintärkeitä asioita kuin verokortti!
Ja postini on siis edelleen hukassa. Asuntoa etsin edelleen. Ja töitä. Tuloni ovat juuri niin pienet kuin voi olettaa, eli mitään laskujen tai vuokrarästien makselua en ole edes aloittanut (jotta luottotiedot voisivat joskus korjaantua) Matilla majotun toisinaan (emme siis ole viimeisen, eli kolme kuukautta sitten, eron jälkeen enää palanneet yhteen, hyvä me!) , toisinaan taas jossakin kavereilla yms. reissuissa.

Kaikista koomisinta tässä on se, että olen onnistunut tekemään tämän kaiken melkein täysin salassa muilta.  En varmasti kadulla kävellessäni erotu muista ihmisistä millään tavalla. Erään internetyhteisön mukaan minun ystäväni ovat äänestäneet minut sellaisilla ylistyssanoilla, joita en rehellisesti voi tunnistaa itsestäni (kadehdittavin, uskollisin, vastuuntuntoisin, urhein jne) Erittäin harva ystävä- ja tuttupiiristä osaa edes aavistaa kuinka huonosti asiani ovat. Kun tapaan uusia ihmisiä (joita ensiksi yritin vältellä, mutta pian ymmärsin että piireissä joissa liikun se on aivan mahdotonta) välillä tuntuu että valehtelen heille. Se ei kyllä ole totta, jätän vain ehkä jotakin kertomatta, ja tällöin ihmiset saavat minusta hiukan liian hohdokkaan kuvan minusta. En kuitenkaan valehtele, ja joitakin asioita "silitän". Jos keskustelut jonkun puolituntemattoman kanssa menivät hiukan "henkeviksi" saatoin urheasti puhua viime syksyn burnoutista, lepoajasta, ja elämän kokoomisesta. Olen hyvä puhumaan itseni mistä vain, ja saan asiat kuullostamaan itselleni parhaiten sopivalta, vaikka kyse olisikin nenän kaivamisesta keskellä toria (öh. you get the point, right?) Eli vaikka en ole edes millään tavalla selvinnyt tästä sotkusta, saan sen kuullostamaan siltä kuin "ne ajat ovat jo kaukana päin" kuitenkaan sanomatta mitään noinkaan kliseistä.

Tällä kirjoituksella ei nyt ollut oikein juonta, ja se kaikki tuli vain pötkönä ulos. Kai halusin kertoa ja kerrata, missä mennään ja mitä on vielä saavuttamatta. (aika paljon siis)
En oikein tiedä miltä tämä sepustus näin ulkopuolisen korvaan (silmiin) kuullostaa, mutta tottakai tuo on osa sellaista ylpeyttä, josta jokainen tahtoo pitää kiinni. Olen usein taistellut tuon ristiriidan, mitä ulospäin annan ja miltä sisältä tuntuu -kanssa, mutta toisaalta ehkä se on ollut asia joka on minut saanut pysymään järjissäni. Kun ei tunnu että ihan kaikki olisi romahtanut, vaan että on mahdollista vielä jatkaa.

Välillä mietin tätä vuotta ja ajattelen että mitä helvetin haaskausta. Joku on tänä aikana opiskellut uuden kielen, tehnyt lapsia, hakenut kouluun, verkostoitunut, muuttanut, tienannut tai mitä vain, ja minä olen vain käynyt itseni kanssa keskusteluita ja elänyt hyvin minä-ja pieni ympäristöni-painoitteista elämää. Mutta sen jälkeen muistan, että kaikista masentuneista -ja kasvukausistani tämä on ollut ehkä kaikista antoisin. Olen oppinut niin paljon enemmän omasta itsestäni. Ennen tarkkailin vain muita ja peilasin ne omaan käytökseeni. Nyt olen joutunut käymään niin monta kysymystä, ongelmaa, reaktiota itseni kanssa läpi, enkä usko että niitä olisin uskaltanut kohdata, ilman näin suuria epäonnistumisia. Kuullostaako ihan pimeältä?


***(muistan kävelleeni keskellä öisiä katuja kaupungin keskustassa parhaan ystäväni kanssa, syli täynnä mitä ihmeellisintä loppuromua ja vain nauraen koko tilanteelle. nauru oli varmasti väsymystä, mutta myös ystäväni tapa kertoa että asiat kyllä järjestyvät)