Eräs ystäväni tokaisi minulle taannoin, että hän oli miettinyt pitkään, miksi me kaksi olemme ystäviä. Hän oli päätynyt siihen, että tuskinhän viihtyisi seurassani niin paljoa, ellen olis viime vuonna elänyt sellaista elämää..noh, kuin elin. Toisaalta allekirjoitan tämän, analysoin nykyään paljon enemmän kuin ennen. En koskaan jätä asioita yhden näkökannan varaan, puntaroin ja pohdin (joskus kuulemma jopa ihan liikaakin) asioita pitkälti, ennenkuin päädyn johonkin lopputulokseen.

Että kai asioissa on aina se hyväkin puolensa.

Mutta eniin, npä minä aivan täysillä  vielä kulje, vaikka blogi onkin ollut päivittämättä. Pitää kokoajan tsempata. Yrittää. Surimmaksi osaksi vielä pitää kaikki sisällään. Ja eräänä päivänä tässä huomasin, että olen ollut koko ajan siinä tilassa, että tämä blogi on ainut paikka jonne voin avautua. Tilittää. Kertoa, ilman että rikon jonkun ihmisen mielikuvan minusta. Toisinaan tuntuu että elän heitä varten, koska olen joku joka kuuntelee. Enkä vahingossakaan saa sanoa miltä minusta itsestäni tuntuu, koska silloin minusta on harmia.  Joskus, erittäin harvoina hetkinä, mutta kuitenkin, tekisi mieli kuiskata niiden korvaan, että huomioikaa minut. Mutta olen itse tässä typerässä umpikujassa, tämän minä itse olen rakentanut. Minä olen vahva, minä kyllä pärjään. Katsokaa kuinka minä pärjään. Voi vittu tajuatteko te, etten minä pärjää. Katsokaa.

"Tyhjiä sanoja hengittelen hiljaa sisään ulos sisään minä olen tahra sinä olet kukka äläkä saatana hymyile taas niin kuin Angelina"